I used to dwell in Writer's Block
Paws frozen to the core
The landlord was a total cock
His wife a 2 bit whore
She always kept the furnace down
except in their bedroom
The husband, well, he shut his ears
Stared at the wall in gloom
I tried to raise a question if
I might have some more light
The unlit candles, sombre moon
They hardly lit my night
But Frank the landlord, he just shrieked
"You get your own damn lamp!
It's not my job to light your night
weren't you the Spelling Champ?!"
Frank slammed the door as he stormed out
cussing all the way
I pissed 'n moaned just for a while
but then thought "Well, ok.
This block I have to leave behind
abandon my old flat.
Thus shall I thaw these stiffened hoofs,
defrost my poor cold cat."
And so I packed my earthly goods
filled one small hobo sack
Gave one swift glance at nothing much
and knew I might come back
...
For years I've lived just down the street
One mile from Writer's Block
I still recall those gloomy nights
And Frank, that total cock
The bastard never changed those bulbs
Left staircase in decay
He mastered in excuses, though
like "Can't, it's Labor Day."
There still are days when my steps lead
towards that wretched scene
I do not long for Writer's Block
but y'all know what I mean.
torstai, 22. maaliskuu 2012
Writer's Block
maanantai, 19. maaliskuu 2012
Chittagongin taksikuski
Ajelipa pirssiään
Chittagongin kuski
Kiros Kamal talvisään
monsuunia puski
"Eilen tuoss' ol' halwakiska
nytpä siin' on lampi
taittuis kohta sateen niska
..olikos tuo sampi?"
Lammen pinta aaltoo löi
suuri oli kala
Pirssissänsä elämöi
Kamal Jandhyala
Kamal Chittagongissa
mietti lukemaansa
Eilen hiussalongissa
kertoi Banglan Kansa
- Sammen mäti musta on
kallista kuin kulta!
Antoi Kamal tuomion:
taksi lähtee multa.
Rahoill' ostan verkon, kaks
siiman sekä vavan
Sillain tulen rikkaammaks
teen törsäyksestä tavan!
Vaihtui onkeen Hindustan
Rysäks muuttui kiesi
Hankki syötiks mormuskan
Kamal, kalamiesi
Saapui onnenpaikalleen
täynnä odotusta
Silmänsä lens seljälleen
muodoks vaihtui musta
Halwakiska paikallansa
seisoi tukevasti
Riipi viiksikarvojansa
Kamal raivokkaasti
Kangastusta, hitto vie!
olikin vain vesi
Missä sampi eilen lie
taas herkkupuoti pesi
Ja nyt ei enää mitään ala
Kamal Jandhyala
keskiviikko, 14. maaliskuu 2012
Vihervuoren viimeinen tango
Muutaman vuoden ikäinen töräytys. Isi ja äiti: pardon the explicit parts.
Vastapäisen kerrostalon ikkunoissa tapahtuu aina. Tuolla, kolmannen kerroksen reunimmaisessa, synnytettiin viime vuonna. Kaksoset. Faija ravistelee niitä. Mutsi huutaa, faija ravistelee sitäki. Sitten se keittää kahvit, antaa lapsille ruusunmarjasosetta ja laulaa Ihmisen ikävä toisen luo ja pyyhkii peukalolla mutsin kyyneleet. Sama kaava toistuu joka toinen ilta, like clockwork. Joka toinen ilta ja yö se on duunissa.
Ylimmän kerroksen parvekkeelta putos koira juhannuksena -03. Sellanen kurtrusselinterrieri, mitä on kaikilla niillä, jotka ostaa koiran vaan siks, et se sopii Burberry-veskan väreihin. Emäntä oli lähteny laivalle jussia juhlistamaan, ja jätti rakin parvekkeelle, että saa raitista ilmaa ja voi metsästää hyttysiä. Nyt sillä on fillarit takajalkojen korvikkeena. Hyvin näkyy kulkevan. Se muija iski ilmeisesti sieltä Tallinnasta jonkun andrusveerpalun, joka höyläs sitä kolme kertaa päivässä sillä aikaa ku koiraparalle pultattiin kärryä hanuriin. Mä laskin.
Mä oon nyt maannu tässä sängyssä neljä vuotta. Sirpa käy kaks kertaa viikossa laittamassa ruokaa, rasvaamassa ja juoruumassa. Äijä ja Sirpa ne mut sairaalaanki vei, ku äijän numero sattu olee ekana soitetuissa. Olin just haistattanu sille pitemmänpuoleiset vitut. Se oli lempannu mutsin niitten hääpäivänä, ja mäpä kerron miten se sen teki. Johtaja Loikkanen pisti sihteerin kirjottamaan eroilmotuksen, jonka jätti mutsin peilipöydälle firman kuoressa. Kato bisnes ku bisnes hoidetaan asiallisesti loppuun saakka. Ei sentään multa kehdannu kilsakorvauksia kysellä lasarettireissusta. Tai sit se unohti. Sirpa onki sitte toista maata. Sen jälkeen ku mutsi naarattiin Pitkänsillan kupeesta, se rupes kyselemättä hoitamaan mun juttuja. Voihan se olla, et faija maksaa sille siitäki, mut ihan sydämestään se tuntuu haluuvan mua jeesata.
Noi pari juttuu naapuritalosta oli vaan pikku ouvertuuri sille, mitä pari viikkoo sitte tapahtu. Sirpa oli just käyny pistämässä perusvoiteet mun nahkaan, keittäny kahvit ja kertonu kaikkee muuta paitsi faijalta terveisiä. Eipä ne kyl ois mitään merkannu, ja se tietää sen. Ku se sulki oven takanaan, mä nappasin mun rakkaat kiikarit käteen ja zuumasin ekaks taivaalle. Sinä iltana piti oleman täyskuu ja kuunpimennys, ja mä tsekkasin vieläkö kaveri möllöttää ihan kokonaisena. Siellähän se virnisteli kieroine silmineen. Mä siirryin väijymään, josko vastapäätä näkyis mitään toimintaa. Yläkerran koiranarttu oli pynttäytyny selkeesti baari-iltaa varten ja pisti just huulikiiltoo eteisen peilin edessä. Piski makas parvekkeella ja pyöritteli kuonolla toista takafillariaan. Niiden naapurissa flyygeli sai kyytiä. Diplomipianisti Larmola siellä treenas varmaan tulevaa kiertuematskua. Just tota saatanan posetiivia mä olin virittämässä sillon ku se halvaus iski. Perinnöllistä kuulemma, niinku absoluuttinen sävelkorvaki. Mutsi opetti Sibiksessä laulua ja paisko vähääkään falskisti laulavat ukulit tukasta pihalle, koska jos ei nuotti osu, se sattuu ihan pirusti, ja ihan fyysisesti. Mut Larmola on hyvä jamppa, se jotenki tunsi ittensä osasyylliseks ja lupas jeesailla. Sehän nää kiikaritki mulle hankki, fogeleita varten. Hähä. Oon mä aika stalkkeri. Mut jos töllö on aina ollu pirunsilmä, niin ei sitä voi oikein vieläkään kattoo, ja lukemista en oo ikinä voinu sietää. Paitsi Seittemän veljestä oon lukenu varmaan seittemän kertaa.
Mä jätin Larmolan rankasemaan instrumenttiaan ja siirryin kolmoskerrokseen. Sen keskimmäisessä kämpässä asu entinen luokanopettaja, nykynen juokale Vihervuori. Se oli sillon vielä maikkana ku mä kävin peruskouluu, ja mä diggasin siitä ihan pirusti. Kuvista se mulle opetti, ja oli ainoo maikka joka näki mussa jotain muutaki ku punasta. Sikshän se korkinki hukkas ku välitti liikaa meistä ipanoista. Muut maikat rupes sorsii sitä sen takia, että se halus vapaa-aikanaanki jeesata ja olla meiän kanssa, piti kuviskerhoo ilman liksaa ja vei taidenäyttelyihin sun muihin autollaan. Sit skolessa rupes kiertää huhu, että Vihervuori ois lähennelly yhtä kutosluokkalaista Merviä. Mä tiiän ihan varmasti kuka senki ankan laitto liikkeelle. Likkojen jumppamaikkana oli sellanen saatanan deedeeärräläinen kuulamörssäri, josta ei tykänny kukaan, vähiten se ite. Raija sen nimi oli, Raimoks me sitä sanottiin, ja se ei voinu sietää lapsia tai niitä, joiden mielestä me oltiin jotain muuta ku säädeltäviä sätkynukkeja. Vihervuori oli maikkojen pikkujouluissa munatotin myötävaikutuksella vähän avautunu sille siitä, että junnujen pitäis saada olla junnuja, ja että Pavlovin metodit ei taida kuulua meikäläiseen opetussuunnitelmaan. Syyttömäkshän ukko todettiin, mutta siinä tiimellyksessä siltä vähän lipsahti veturi pois raiteilta ja handelin pitkä ripa tuli turhan tutuks. Viime aikoina se ei ollu enää hirveemmin dokaillu, kunhan kääri sätkiä ja poltteli niitä keittiön pöydän ääressä. Välillä se näytti juttelevan jotain itekseen, joskus naureskeli, useemmin itki. Ketään siellä ei ikinä käyny, eikä se puhelintakaan koskaan käyttäny. Mä oisin halunnu monta kertaa soittaa sille ja kertoo, miten paljon se oli vaikuttanu muhun ja kuinka helvetisti mä sitä arvostin, mut luuri tuntu aina just sillon turhan painavalta nostaa.
Mut tona iltana Vihervuorella oli ihan toinen meininki. Se oli vetäny ykköset niskaan, oli slipoverit, mirrit ja suorat byysat. Partaansaki se näytti siistineen ja nyt roiskutteli jotain tabakkia poskille. Ja jos en ihan väärin huulilta lukenu, se laulo Polttaa kesäkatu miestä. Ja nyt oli sentään lokakuu. Vihervuorella oli jumalauta tärskyt! Mitään muuta se ei voinu olla. Se nappas naulakosta ulsterin, lierihatun ja sontsan ja lähti. Jos mun koivet ei ois aikanaan lakannu ottamasta käskyjä aivoilta, mä oisin pistäny tanssiks! Niin onnellinen mä olin sen äijän puolesta. Mä laskin kiikarin pöydälle, otin stereoitten kaukon ja pistin kutos-cd:n soimaan. Siihen olin poltellu kaikki sellaset rallit, joita haluun kuunnella sillon ku elämässä tapahtuu jotain fiiliksiä nostattavaa. Tais olla eka kerta ku se levy soi. Ykkösraita osu heti kohilleen, siinä Springsteen veisteli ”don’t make no difference what nobody says, ain’t nobody like to be alone.” Mä suljin silmäni ja annoin Brucen ja kumppanien kuljettaa rauhalliseen uneen.
Joku tunti myöhemmin mä heräsin epäinhimilliseen ulvontaan, joka tuntu kuuluvan alapihalta. Mä nappasin kiikarin käteen ja suuntasin sen ääntä kohti. Siellä, vihreellä mattotelineellä seiso Vihervuori ja huusi kasvot kohti taivasta, ihan ku suoraan kuulle. Sen rusetti oli päin helvettiä, paita revenny ja poskessa verinen haava. Jotain sanoja pystyin erottaa siitä mölystä. ”Sinä saatana...sydämetön...olisin kyllä...En pysty...” Oli mahotonta saada selvää, oliko sen mylvinnässä joku pointti vai oliko ukko lopullisesti hukannu kuulansa. Ikkunoihin alko syttyä valoja, Larmolaki tuli partsille silkkisessä yötakissaan. Mä oisin tosissani halunnu tietää mitä oli tapahtunu, mut ennen ku ehdin avata ikkunaa, Vihervuoren naapuri Lipponen, Valion viilikuski ja taloyhtiön epävirallinen talkkari ja ylikyylä, tuli alas ja nappas Vihervuorta käsipuolesta kii, sano sille jotain ja talutti himaan. Lipponen jeesas siltä rotsin pois ja pisti sen naulakkoon ja sulki oven perässään. Vihervuori ei pistäny valoja päälle kämpässä, mut kuun loisteessa mä näin että se istu taas kyökin pöydän ääreen ja alko kääriä sätkää, mut sen kädet täris niin ettei se pystyny, ja purut putos pöydälle. Vihervuori paino otsansa käsiinsä ja itki. Mäki oisin, jos osaisin vielä. Multa vaan tais loppuu kyyneleet sillon ku mutsi loikkas lautturin kyytiin.
Aamulla kaikki oli päällisin puolin niinku ennenki. Koiraemäntä nakutteli punasilmäsenä läppäriään ja ryysti varmaanki maitokahvia isosta saavista. Larmola veteli haaraperushyppyjä parvekkeella. Kaksosten faija saapu vartijan vermeissä yövuorosta, suukotti vaimon ja lapset ja painu pehkuihin. Illalla tanssittais taas. Vihervuori oli nukahtanu poski keittiön pöytää vasten. Se heräs säpsähtäen, ku joku varis tai naakka kävi koputtelemassa ikkunalautaan, pyyhki kuolat poskesta, avas rizlan ja pyyhki pöydälle pudonneet purut siihen, nuolas ja kääri sätkän. Sit se katto alas pihalle sytyttämätön sätkä suupielessä. Siellä Lipponen veti siniristiä salkoon. Oli Aleksis Kiven päivä, ja mä oisin halunnu kysyä Vihervuorelta, kuka oli se Venla, joka oli miehen noin piessy ja löylyttäny. Vai oliko täyskuun kumotus saanu sen hataran mielen palaamaan johki vanhaan ja hyvään muistoon, jolta pimennys oli katkassu siivet ja pudottanu sielun takas synkkään todellisuuteen. Mä vaan toivon et se sai ees hetken olla siellä, missä se oli joskus onnellinen.
Vastapäisen kerrostalon ikkunoissa tapahtuu aina. Tuolla, kolmannen kerroksen reunimmaisessa, synnytettiin viime vuonna. Kaksoset. Faija ravistelee niitä. Mutsi huutaa, faija ravistelee sitäki. Sitten se keittää kahvit, antaa lapsille ruusunmarjasosetta ja laulaa Ihmisen ikävä toisen luo ja pyyhkii peukalolla mutsin kyyneleet. Sama kaava toistuu joka toinen ilta, like clockwork. Joka toinen ilta ja yö se on duunissa.
Ylimmän kerroksen parvekkeelta putos koira juhannuksena -03. Sellanen kurtrusselinterrieri, mitä on kaikilla niillä, jotka ostaa koiran vaan siks, et se sopii Burberry-veskan väreihin. Emäntä oli lähteny laivalle jussia juhlistamaan, ja jätti rakin parvekkeelle, että saa raitista ilmaa ja voi metsästää hyttysiä. Nyt sillä on fillarit takajalkojen korvikkeena. Hyvin näkyy kulkevan. Se muija iski ilmeisesti sieltä Tallinnasta jonkun andrusveerpalun, joka höyläs sitä kolme kertaa päivässä sillä aikaa ku koiraparalle pultattiin kärryä hanuriin. Mä laskin.
Mä oon nyt maannu tässä sängyssä neljä vuotta. Sirpa käy kaks kertaa viikossa laittamassa ruokaa, rasvaamassa ja juoruumassa. Äijä ja Sirpa ne mut sairaalaanki vei, ku äijän numero sattu olee ekana soitetuissa. Olin just haistattanu sille pitemmänpuoleiset vitut. Se oli lempannu mutsin niitten hääpäivänä, ja mäpä kerron miten se sen teki. Johtaja Loikkanen pisti sihteerin kirjottamaan eroilmotuksen, jonka jätti mutsin peilipöydälle firman kuoressa. Kato bisnes ku bisnes hoidetaan asiallisesti loppuun saakka. Ei sentään multa kehdannu kilsakorvauksia kysellä lasarettireissusta. Tai sit se unohti. Sirpa onki sitte toista maata. Sen jälkeen ku mutsi naarattiin Pitkänsillan kupeesta, se rupes kyselemättä hoitamaan mun juttuja. Voihan se olla, et faija maksaa sille siitäki, mut ihan sydämestään se tuntuu haluuvan mua jeesata.
Noi pari juttuu naapuritalosta oli vaan pikku ouvertuuri sille, mitä pari viikkoo sitte tapahtu. Sirpa oli just käyny pistämässä perusvoiteet mun nahkaan, keittäny kahvit ja kertonu kaikkee muuta paitsi faijalta terveisiä. Eipä ne kyl ois mitään merkannu, ja se tietää sen. Ku se sulki oven takanaan, mä nappasin mun rakkaat kiikarit käteen ja zuumasin ekaks taivaalle. Sinä iltana piti oleman täyskuu ja kuunpimennys, ja mä tsekkasin vieläkö kaveri möllöttää ihan kokonaisena. Siellähän se virnisteli kieroine silmineen. Mä siirryin väijymään, josko vastapäätä näkyis mitään toimintaa. Yläkerran koiranarttu oli pynttäytyny selkeesti baari-iltaa varten ja pisti just huulikiiltoo eteisen peilin edessä. Piski makas parvekkeella ja pyöritteli kuonolla toista takafillariaan. Niiden naapurissa flyygeli sai kyytiä. Diplomipianisti Larmola siellä treenas varmaan tulevaa kiertuematskua. Just tota saatanan posetiivia mä olin virittämässä sillon ku se halvaus iski. Perinnöllistä kuulemma, niinku absoluuttinen sävelkorvaki. Mutsi opetti Sibiksessä laulua ja paisko vähääkään falskisti laulavat ukulit tukasta pihalle, koska jos ei nuotti osu, se sattuu ihan pirusti, ja ihan fyysisesti. Mut Larmola on hyvä jamppa, se jotenki tunsi ittensä osasyylliseks ja lupas jeesailla. Sehän nää kiikaritki mulle hankki, fogeleita varten. Hähä. Oon mä aika stalkkeri. Mut jos töllö on aina ollu pirunsilmä, niin ei sitä voi oikein vieläkään kattoo, ja lukemista en oo ikinä voinu sietää. Paitsi Seittemän veljestä oon lukenu varmaan seittemän kertaa.
Mä jätin Larmolan rankasemaan instrumenttiaan ja siirryin kolmoskerrokseen. Sen keskimmäisessä kämpässä asu entinen luokanopettaja, nykynen juokale Vihervuori. Se oli sillon vielä maikkana ku mä kävin peruskouluu, ja mä diggasin siitä ihan pirusti. Kuvista se mulle opetti, ja oli ainoo maikka joka näki mussa jotain muutaki ku punasta. Sikshän se korkinki hukkas ku välitti liikaa meistä ipanoista. Muut maikat rupes sorsii sitä sen takia, että se halus vapaa-aikanaanki jeesata ja olla meiän kanssa, piti kuviskerhoo ilman liksaa ja vei taidenäyttelyihin sun muihin autollaan. Sit skolessa rupes kiertää huhu, että Vihervuori ois lähennelly yhtä kutosluokkalaista Merviä. Mä tiiän ihan varmasti kuka senki ankan laitto liikkeelle. Likkojen jumppamaikkana oli sellanen saatanan deedeeärräläinen kuulamörssäri, josta ei tykänny kukaan, vähiten se ite. Raija sen nimi oli, Raimoks me sitä sanottiin, ja se ei voinu sietää lapsia tai niitä, joiden mielestä me oltiin jotain muuta ku säädeltäviä sätkynukkeja. Vihervuori oli maikkojen pikkujouluissa munatotin myötävaikutuksella vähän avautunu sille siitä, että junnujen pitäis saada olla junnuja, ja että Pavlovin metodit ei taida kuulua meikäläiseen opetussuunnitelmaan. Syyttömäkshän ukko todettiin, mutta siinä tiimellyksessä siltä vähän lipsahti veturi pois raiteilta ja handelin pitkä ripa tuli turhan tutuks. Viime aikoina se ei ollu enää hirveemmin dokaillu, kunhan kääri sätkiä ja poltteli niitä keittiön pöydän ääressä. Välillä se näytti juttelevan jotain itekseen, joskus naureskeli, useemmin itki. Ketään siellä ei ikinä käyny, eikä se puhelintakaan koskaan käyttäny. Mä oisin halunnu monta kertaa soittaa sille ja kertoo, miten paljon se oli vaikuttanu muhun ja kuinka helvetisti mä sitä arvostin, mut luuri tuntu aina just sillon turhan painavalta nostaa.
Mut tona iltana Vihervuorella oli ihan toinen meininki. Se oli vetäny ykköset niskaan, oli slipoverit, mirrit ja suorat byysat. Partaansaki se näytti siistineen ja nyt roiskutteli jotain tabakkia poskille. Ja jos en ihan väärin huulilta lukenu, se laulo Polttaa kesäkatu miestä. Ja nyt oli sentään lokakuu. Vihervuorella oli jumalauta tärskyt! Mitään muuta se ei voinu olla. Se nappas naulakosta ulsterin, lierihatun ja sontsan ja lähti. Jos mun koivet ei ois aikanaan lakannu ottamasta käskyjä aivoilta, mä oisin pistäny tanssiks! Niin onnellinen mä olin sen äijän puolesta. Mä laskin kiikarin pöydälle, otin stereoitten kaukon ja pistin kutos-cd:n soimaan. Siihen olin poltellu kaikki sellaset rallit, joita haluun kuunnella sillon ku elämässä tapahtuu jotain fiiliksiä nostattavaa. Tais olla eka kerta ku se levy soi. Ykkösraita osu heti kohilleen, siinä Springsteen veisteli ”don’t make no difference what nobody says, ain’t nobody like to be alone.” Mä suljin silmäni ja annoin Brucen ja kumppanien kuljettaa rauhalliseen uneen.
Joku tunti myöhemmin mä heräsin epäinhimilliseen ulvontaan, joka tuntu kuuluvan alapihalta. Mä nappasin kiikarin käteen ja suuntasin sen ääntä kohti. Siellä, vihreellä mattotelineellä seiso Vihervuori ja huusi kasvot kohti taivasta, ihan ku suoraan kuulle. Sen rusetti oli päin helvettiä, paita revenny ja poskessa verinen haava. Jotain sanoja pystyin erottaa siitä mölystä. ”Sinä saatana...sydämetön...olisin kyllä...En pysty...” Oli mahotonta saada selvää, oliko sen mylvinnässä joku pointti vai oliko ukko lopullisesti hukannu kuulansa. Ikkunoihin alko syttyä valoja, Larmolaki tuli partsille silkkisessä yötakissaan. Mä oisin tosissani halunnu tietää mitä oli tapahtunu, mut ennen ku ehdin avata ikkunaa, Vihervuoren naapuri Lipponen, Valion viilikuski ja taloyhtiön epävirallinen talkkari ja ylikyylä, tuli alas ja nappas Vihervuorta käsipuolesta kii, sano sille jotain ja talutti himaan. Lipponen jeesas siltä rotsin pois ja pisti sen naulakkoon ja sulki oven perässään. Vihervuori ei pistäny valoja päälle kämpässä, mut kuun loisteessa mä näin että se istu taas kyökin pöydän ääreen ja alko kääriä sätkää, mut sen kädet täris niin ettei se pystyny, ja purut putos pöydälle. Vihervuori paino otsansa käsiinsä ja itki. Mäki oisin, jos osaisin vielä. Multa vaan tais loppuu kyyneleet sillon ku mutsi loikkas lautturin kyytiin.
Aamulla kaikki oli päällisin puolin niinku ennenki. Koiraemäntä nakutteli punasilmäsenä läppäriään ja ryysti varmaanki maitokahvia isosta saavista. Larmola veteli haaraperushyppyjä parvekkeella. Kaksosten faija saapu vartijan vermeissä yövuorosta, suukotti vaimon ja lapset ja painu pehkuihin. Illalla tanssittais taas. Vihervuori oli nukahtanu poski keittiön pöytää vasten. Se heräs säpsähtäen, ku joku varis tai naakka kävi koputtelemassa ikkunalautaan, pyyhki kuolat poskesta, avas rizlan ja pyyhki pöydälle pudonneet purut siihen, nuolas ja kääri sätkän. Sit se katto alas pihalle sytyttämätön sätkä suupielessä. Siellä Lipponen veti siniristiä salkoon. Oli Aleksis Kiven päivä, ja mä oisin halunnu kysyä Vihervuorelta, kuka oli se Venla, joka oli miehen noin piessy ja löylyttäny. Vai oliko täyskuun kumotus saanu sen hataran mielen palaamaan johki vanhaan ja hyvään muistoon, jolta pimennys oli katkassu siivet ja pudottanu sielun takas synkkään todellisuuteen. Mä vaan toivon et se sai ees hetken olla siellä, missä se oli joskus onnellinen.
maanantai, 12. maaliskuu 2012
Ptruu, polle
Kolumnisti, historiantutkija Jukka Relander kirjoitti omasta hiljentymisestään (tai siihen epätoivoisesti pyrkimisestä) Toivontuottajien pääsiäissivustolla. Relander sai minut pohtimaan, osaanko hiljentyä. Enkä tarkoita nyt sitä, pystynkö olemaan puhumatta – se onnistuu useimmiten liiankin helposti, ehdotin juuri työpaikalla käänteisen retriitin järjestämistä, jossa minunkin olisi pakko höpöttää mahdollisimman taajaan – vaan pystynkö hiljentämään itseni ja omat ajatukseni, osaanko pysähtyä ja nykäistä piuhat irti, ehdinkö todistaa kevään päättäväistä pinnalle pyristelyä talven painaessa sen päätä viime voimillaan pinnan alle, hoksaanko ihastella tikan hakkuupuuhia lähimetsikössä ja maltanko tunnustella, miten minä, ihminen, voin ja jaksan.
Kirjoitan tätä kotosalla. Lapset sairastavat jo ties kuinka monetta päivää, televisio pauhaa joutavaa realityhuttua, Spotify soittaa taustalla Steely Danin parhaita (eli koko tuotantoa), ja hyppään vähän väliä vilkaisemassa, olisiko uutta ja elintärkeää sähköpostia tipahtanut laatikkoon. Työkaveri kertoi heränneensä miettimään omaa toimintaansa kuultuaan tutkimuksesta, jonka mukaan nykyihminen pystyy keskittymään yhteen asiaan keskimäärin kolme minuuttia. Siis yhden euroviisun verran. Informaation ja kaikenmoisen suorittamisen herkeämätön hyökyaalto hukuttaa helposti oman ruumiin ja mielen äänen alleen, ja pahimmillaan sen kuulee vasta siinä vaiheessa, kun poskessa helottaa jo tiiliseinään törmäämisen jättämä kivulias punoitus.
Omaa jaksamista pysäytti pohtimaan myös suomalaisen tv-viihteen ikoni Neil Hardwick, joka kirjassaan Hullun lailla piirtää kaunistelemattoman kuvan 90-luvun lopulla iskeneestä syvästä depressiostaan, jonka syntymistä edesauttoivat vuosikausien liiallinen työnteko, kariutuneet ihmissuhteet sekä kokemus oman työn arvottomuudesta ja arvostuksen puutteesta. Yksin työn määrä ei ole ainoa aivoja ylikuumentava tekijä. Nykymaailma vaatii joka tasolla jatkuvaa valmiustilaa: aamulla tarkistetaan ensimmäisenä kännykästä yön NHL-tulokset, hampaanpesun jälkeen (aikana) työsähköpostit ja kaverien Facebook-päivitykset, kiireisimmät työpuhelut hoidetaan aamupalapöydässä tai viimeistään työmatkalla ja jossain välissä ehditään ihmetellä kahvikoneen ääressä ääneen, kun ”Timppa myyntiosastolta ei ole vielä vastannut sähköpostiin, jonka jo ainakin seitsemän minuuttia sitten lähetin!” Vähemmästäkin ryhtyvät pienenpienet reseptorit savuttamaan. Vielä kun soppaan lisätään vastuu lapsista, huoli läheisistä ja ihan normaali maailmantuska milloin mistäkin aiheesta, alkaa kummasti kaivata viikkoa tai paria savupirtissä keskellä jänkää, kuukkelin pällisteltävänä ja sääskiparven elinehtona, ilman vähäisintäkään yhteyttä ulkomaailmaan.
Olen siitä onnellisessa asemassa, että työ ei yleensä kuormita liikaa. Myös erillinen työkännykkä jakaa työ- ja vapaa-ajan entistä selkeämmin. Pienilläkin valinnoilla saa ihmeesti kierroksia alemmaksi. Mikset aloittaisi hiljentämistä pain alkavasta hiljaisesta viikosta? Sammuta kännykkä, jos tiedät ettei kenenkään tarvitse sinua tavoittaa, kirjoita kirje isoäidille tai lapsenlapselle, lue hyvä kirja pitkästä aikaa ja mene vaikka metsään. Kevät näyttää uhkaavasti tekevän tuloaan, vihdoinkin.
keskiviikko, 23. heinäkuu 2008
"...and the weiner is..."
Olli Lindholm on ehdolla Iskelmä-Finlandian saajaksi, kuten myös Timo Rautiainen. Vähän sama kuin:
- Ernest Goes to Camp olisi ehdolla Oscar-voittajaksi, ja pääosaoskarin uumoiltaisiin menevän Christopher Lambertille hänen vahvasta roolisuorituksestaan Jäniksen vuoden ranskalais-kanadalaisessa adaptaatiossa. Kyllä, sellainen on oikeasti olemassa.
- Todd Bertuzzi tai Ruudun Jarkki olisi ehdolla Lady Byng Trophyn saajaksi
- Minä olisin ehdolla vuoden ahkerin työntekijä -palkinnon pokkaajaksi
On yleisesti tiedossa, että Suomen kansa on tavattoman typerää, mitä musiikkimakuun tulee. Suosituimmat radiokanavat tuuttaavat päivästä, viikosta toiseen samaa shittiä ja tyylikkäimpiä uutuuksia. Mutta sitä, että Olli L. , tuo Pomarkusta ponnistanut kehnon sävelkorvan, puutteellisen laulutaidon ja yksitoikkoisen sävellystyön ruumiillistuma, on ehdolla voittamaan mitään muuta kuin saman sapluunan uudelleen- ja uudelleenlämmityksen Satakunnan piirinmestaruuden, ei voi ihminen ymmärtää. Rautiaisen iskelmällisiin "saavutuksiin" en edes viitsi puuttua, ja..ja...Jesus H. tap-dancing Christ, siellähän on Hanna Pakarinenkin!
Tätäkin pureskellessaan täytyy palauttaa mieleen isäva..eikun ihan elossa se on, usein viljelemä lausahdus: "Sitä kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia".
- Ernest Goes to Camp olisi ehdolla Oscar-voittajaksi, ja pääosaoskarin uumoiltaisiin menevän Christopher Lambertille hänen vahvasta roolisuorituksestaan Jäniksen vuoden ranskalais-kanadalaisessa adaptaatiossa. Kyllä, sellainen on oikeasti olemassa.
- Todd Bertuzzi tai Ruudun Jarkki olisi ehdolla Lady Byng Trophyn saajaksi
- Minä olisin ehdolla vuoden ahkerin työntekijä -palkinnon pokkaajaksi
On yleisesti tiedossa, että Suomen kansa on tavattoman typerää, mitä musiikkimakuun tulee. Suosituimmat radiokanavat tuuttaavat päivästä, viikosta toiseen samaa shittiä ja tyylikkäimpiä uutuuksia. Mutta sitä, että Olli L. , tuo Pomarkusta ponnistanut kehnon sävelkorvan, puutteellisen laulutaidon ja yksitoikkoisen sävellystyön ruumiillistuma, on ehdolla voittamaan mitään muuta kuin saman sapluunan uudelleen- ja uudelleenlämmityksen Satakunnan piirinmestaruuden, ei voi ihminen ymmärtää. Rautiaisen iskelmällisiin "saavutuksiin" en edes viitsi puuttua, ja..ja...Jesus H. tap-dancing Christ, siellähän on Hanna Pakarinenkin!
Tätäkin pureskellessaan täytyy palauttaa mieleen isäva..eikun ihan elossa se on, usein viljelemä lausahdus: "Sitä kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia".
