Kolumnisti, historiantutkija Jukka Relander kirjoitti omasta hiljentymisestään (tai siihen epätoivoisesti pyrkimisestä) Toivontuottajien pääsiäissivustolla. Relander sai minut pohtimaan, osaanko hiljentyä. Enkä tarkoita nyt sitä, pystynkö olemaan puhumatta – se onnistuu useimmiten liiankin helposti, ehdotin juuri työpaikalla käänteisen retriitin järjestämistä, jossa minunkin olisi pakko höpöttää mahdollisimman taajaan – vaan pystynkö hiljentämään itseni ja omat ajatukseni, osaanko pysähtyä ja nykäistä piuhat irti, ehdinkö todistaa kevään päättäväistä pinnalle pyristelyä talven painaessa sen päätä viime voimillaan pinnan alle, hoksaanko ihastella tikan hakkuupuuhia lähimetsikössä ja maltanko tunnustella, miten minä, ihminen, voin ja jaksan.

Kirjoitan tätä kotosalla. Lapset sairastavat jo ties kuinka monetta päivää, televisio pauhaa joutavaa realityhuttua, Spotify soittaa taustalla Steely Danin parhaita (eli koko tuotantoa), ja hyppään vähän väliä vilkaisemassa, olisiko uutta ja elintärkeää sähköpostia tipahtanut laatikkoon. Työkaveri kertoi heränneensä miettimään omaa toimintaansa kuultuaan tutkimuksesta, jonka mukaan nykyihminen pystyy keskittymään yhteen asiaan keskimäärin kolme minuuttia. Siis yhden euroviisun verran. Informaation ja kaikenmoisen suorittamisen herkeämätön hyökyaalto hukuttaa helposti oman ruumiin ja mielen äänen alleen, ja pahimmillaan sen kuulee vasta siinä vaiheessa, kun poskessa helottaa jo tiiliseinään törmäämisen jättämä kivulias punoitus.

Omaa jaksamista pysäytti pohtimaan myös suomalaisen tv-viihteen ikoni Neil Hardwick, joka kirjassaan Hullun lailla piirtää kaunistelemattoman kuvan 90-luvun lopulla iskeneestä syvästä depressiostaan, jonka syntymistä edesauttoivat vuosikausien liiallinen työnteko, kariutuneet ihmissuhteet sekä kokemus oman työn arvottomuudesta ja arvostuksen puutteesta. Yksin työn määrä ei ole ainoa aivoja ylikuumentava tekijä. Nykymaailma vaatii joka tasolla jatkuvaa valmiustilaa: aamulla tarkistetaan ensimmäisenä kännykästä yön NHL-tulokset, hampaanpesun jälkeen (aikana) työsähköpostit ja kaverien Facebook-päivitykset, kiireisimmät työpuhelut hoidetaan aamupalapöydässä tai viimeistään työmatkalla ja jossain välissä ehditään ihmetellä kahvikoneen ääressä ääneen, kun ”Timppa myyntiosastolta ei ole vielä vastannut sähköpostiin, jonka jo ainakin seitsemän minuuttia sitten lähetin!” Vähemmästäkin ryhtyvät pienenpienet reseptorit savuttamaan. Vielä kun soppaan lisätään vastuu lapsista, huoli läheisistä ja ihan normaali maailmantuska milloin mistäkin aiheesta, alkaa kummasti kaivata viikkoa tai paria savupirtissä keskellä jänkää, kuukkelin pällisteltävänä ja sääskiparven elinehtona, ilman vähäisintäkään yhteyttä ulkomaailmaan.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että työ ei yleensä kuormita liikaa. Myös erillinen työkännykkä jakaa työ- ja vapaa-ajan entistä selkeämmin. Pienilläkin valinnoilla saa ihmeesti kierroksia alemmaksi. Mikset aloittaisi hiljentämistä pain alkavasta hiljaisesta viikosta? Sammuta kännykkä, jos tiedät ettei kenenkään tarvitse sinua tavoittaa, kirjoita kirje isoäidille tai lapsenlapselle, lue hyvä kirja pitkästä aikaa ja mene vaikka metsään. Kevät näyttää uhkaavasti tekevän tuloaan, vihdoinkin.